Miksi oikeudenkäynnissä ei saada selville aina koko totuutta?
Tuomioistuinten ratkaisut herättävät usein varsinkin yhteiskunnallisesti merkittävissä tai laajasti mediahuomiota saaneissa jutuissa paljon tunteita ja julkista keskustelua. Ratkaisuja kuvaillaan monesti jopa ”kansan oikeustajun” vastaisiksi, kun oikeudenkäynnissä ei olekaan saatu selville ”koko totuutta”. Keskeisin syy tähän löytynee prosessuaalisen ja materiaalisen totuuden ristiriidasta.
Materiaalisella totuudella tarkoitetaan niin sanottua oikeaa totuutta – sitä, mitä kulloinkin ratkaisun kohteena olevassa asiassa todella on tapahtunut. Prosessuaalinen totuus sen sijaan viittaa terminä siihen, mitä tuomioistuin ratkaisussaan katsoo asiassa oikeudenkäynnin kuluessa näytetyn todeksi. Selvää on, että materiaalisen totuuden selvittäminen on lähtökohtaisesti oikeudenkäyntien kohteena, mutta juuri koskaan oikeudenkäynnin lopputuloksena tuomioon kirjattu prosessuaalinen totuus ei kuitenkaan vastaa sitä täydellisesti. Poikkeuksena lienevät esimerkiksi rikosasiat, joissa tapahtumista sattuu olemaan todisteena tarjolla valvontakameran tai paikalle sattuneen ohikulkijan kuvaama video.
Mistä tämä ero sitten johtuu? Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:ssä todetaan, että tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Pykälän mukaan tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. Ihanteellisessa tilanteessa oikeudenkäynnin kohteena olevista epäselvistä seikoista olisi tarjolla kattavasti ja riittävästi todistelua, josta mikään ei myöskään olisi keskenään ristiriidassa ja jonka avulla jommankumman osapuolen väitteet saataisiin näytettyä vedenpitävästi toteen. Näin ei kuitenkaan oikeassa elämässä käytännössä koskaan ole, vaan eri syistä todisteita jostain seikasta ei joko ole lainkaan olemassa tai nimetty todistelu on siinä määrin puutteellista, ettei sen perusteella ole mahdollista tehdä täysin varmoja johtopäätöksiä siitä, mitä todella on tapahtunut.
Väittämistaakalla eli vetoamistaakalla tarkoitetaan oikeudenkäynnissä asianosaisten velvollisuutta vedota asiaan liittyvään tosiseikkaan, jotta tuomioistuin voi perustaa ratkaisunsa siihen. Asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomioistuin ei nimittäin saa perustaa tuomiotaan sellaiseen seikkaan, johon yksikään asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi oikeudenkäynnin aikana vedonnut. Erityisesti riita-asian oikeudenkäynnin osapuolet voivat siis myös omilla valinnoillaan vaikuttaa suuresti siihen, miltä osin tapahtumainkulkua saadaan oikeudenkäynnissä selvitettyä ja mitkä seikat voivat siten päätyä osaksi tuomioistuimen muodostamaa prosessuaalista totuutta. Tällaisissa riita-asioissa pyritäänkin ensisijaisesti esittämään luonnollisesti vain sellaisia valikoituja todisteita, joilla osapuolten on tarkoitus saattaa uskottavaksi vain omaa näkemystään ja vaatimuksiaan tukevat seikat. Tuomioistuimen on niin sanotun vapaan todistusharkinnan perusteella lopulta itse ratkaistava, minkä arvon se kullekin esitetylle todisteelle tai todistajankertomukselle asiaa ratkaistessaan antaa.
Materiaalisen totuuden tavoite on varmasti korostunein rikosasioissa, mutta myös esimerkiksi työoikeudelliset riita-asiat, erityisesti irtisanomisriidat, ovat juttuja, joissa todellisen tapahtumainkulun selvittäminen on usein aivan oikeudenkäynnin keskiössä. Tällaisissa tilanteissa korostuu oikeudenkäynnin osapuolen näkökulmasta asiantuntevan oikeudenkäyntiavustajan rooli. Vaikka kokenutkaan juristi ei voi muuttaa jutun tosiseikkoja toiseksi, hän kuitenkin osaa esittää juuri ne seikat, joihin asiassa tulisi vedota, jotta asia tulisi mahdollisimman laajasti selvitettyä. Toisaalta ammattitaitoinen juristi osaa myös selvittää asiassa merkityksellisen todistelun ja sen, miten mahdollisesti vaikeasti saatavilla olevaa todistelua voitaisiin hankkia. Tärkeässä roolissa on myös hyvän oikeudenkäyntiavustajan taito kuulustella sekä omia että vastapuolen mahdollisia todistajia niin, että heidän kertomuksensa vastaavat mahdollisimman hyvällä tavalla materiaalista totuutta.
Lopulta on kuitenkin vain hyväksyttävä, että vaikka oikeudenkäynnissä pyrkimys löytää materiaalinen totuus onkin ensisijainen päämäärä, päädytään oikeudenkäynnin aikana esitetyn todistelun valossa aina ”vain” prosessuaaliseen totuuteen, joka vastaa materiaalista totuutta joko hyvin tai vähemmän hyvin. Oikeudenkäynnin osapuolet voivat usein kuitenkin keskeisesti vaikuttaa siihen, kuinka lähelle materiaalista totuutta päästään.
Ota yhteyttä
